© Taru Meritie, Uusperhe.fi

Myytit ovat tarinoita tai kertomuksia, jotka on valjastettu luomaan yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä yhteisöön. Ne luovat ja vahvistavat normeja, arvoja ja uskomuksia. Myytit, kuten sadutkin, sisältävät opetuksia ja moraalisia viestejä. Ne välittävät ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi käyttäytyä, mikä on oikeaa ja väärää ja mitä arvoja heidän tulisi kunnioittaa. Myytit kulkevat usein sukupolvelta toiselle, osittain tiedostamattomina komplekseina, joiden kautta yksilö ja yhteisö ohjautuvat.

Myytit voivat kuitenkin sisältää virheellistä tai epätarkkaa tietoa maailmasta. Myyteissä, kuten saduissakin, käytetään paljon symbolisia merkityksiä. Haastavaksi tulee se, jos myytin opetus yhdistetään symboliin, kuten esimerkiksi naisen itsekkyys äitipuoleen ja vastakkainasetteluna yksinhuoltaja ja uhrautuvuus ovat jalo aisapari.

Myytit voivat myös estää muuttuneessa maailmassa rationaalisen ajattelun kehittymistä ja johtaa virheellisiin käsityksiin, Vaikka näennäisesti toiminnassa perustaisimmekin asiat tieteellisyyteen tai opittuun tietoon, asenteemme, myyttimme ja yhteisönormit ohjaavat meitä. Jos myytit vaikuttavat tiedostamattomissa, voimme tehdä johtopäätöksiä ja hankkia tietoa juuri myytin tai uskomuksen näkökannassa ja poissulkea muut vaihtoehdot. Myytit voivatkin helposti edistää syrjintää, ennakkoluuloja tai eriarvoisuutta. Ne voivat sisältää stereotypioita ja negatiivisia kuvauksia tiettyihin ryhmiin tai vähemmistöihin liittyen. Tällainen sisältö voi vahvistaa negatiivisia asenteita ja käytäntöjä yhteiskunnassa.

Myytit voivat estää yhteisöä sopeutumasta muuttuviin olosuhteisiin tai uuden tiedon hyväksymistä. Yksittäinen ihminen voi käyttää myyttejä myös oman totuuden levittämiseksi tai ihmisten käyttäytymisen ohjaamiseksi tiettyyn suuntaan.

Uusperheen ristiriitaiset myyttien varjostamat erinäiset roolit sekä ilmiöt aikuisten ja lasten ympärillä ovat monimutkainen vyyhti, jonka sisällä ja ympärillä onkin usein poikkeuksellisen paljon ilmiöitä ja selvitettäviä tunnelasteja. Äidin, äitipuolen, isän, ydinperheen ja uusperheen sävyttämät kipeät tunteet nousevat usein esiin lasten asioita hoidettaessa. Erilaisten tunteiden viidakossa yksilö tekeekin tiedostamattaan asenteensa ja myyttien mukaisia määrittelyjä ajaen tämän ohjaamana asioita. Myytit, tabut ja sadut ovat vahvasti läsnä, valitettavasti edelleen myös liian usein viranomaisten toiminnassa.

Tässä kirjoituksessa avaan muutamia uusperheen elämään vaikuttavia myyttejä. Samalla haastan meidät kaikki pohtimaan, millaisten silmälasien läpi katsomme maailmaa, ja miksi.

Ydinperhe-myytti

Ydinperhe on tabumainen käsite, joka kuvastaa turvaa, ideaalia, kehdon omaista syliä, instituutiota, yhteiskuntamme yksikköä, jota ei voi kyseenalaistaa. Ydinperhe on perheen täydellisen perheen kuvastuma, johon muita perhemalleja verrataan, lähes poikkeuksetta puutteiden näkökulmasta. Yhteiskuntamme ja kristinuskon yksi kulmakivi, perheinstituutio on uhattuna jos ydinperhettä haastaa – ja tahtomattaankin uusperhe haastaa: uusperhettähän ei useimmiten voi syntyä ilman ydinperheen rikkoutumisen historiaa. Yhteys ei kuitenkaan ole niin suora, että se useinkaan tiedostetaan. Ydinperheen täydellisyyden illuusio vaikuttaa asenteisiimme. Ydinperhe on täydellinen ja rikkoutumaton, ilman virheitä. Uusperhe kertoo, että joku ei ole pystynyt joskus pysymään yhteiskunnan yksikön täydellisyydessä vaan on inhimillinen ihminen, ihminen joka on joutunut eroamaan. Ero on usein helppo leimata itsekkyydeksi, vaikka se voi olla myös joissain tapauksissa kaikkien osapuolten kannalta paras mahdollinen asia. Vaikea ja kivulias, mutta rehellinen ja vastuunottava. Usein koetaan myös että uusperhe on jotenkin uusi, erilainen, erikoinen. Uusperheitä on kuitenkin ollut vuosisatoja, kuten myös moninaisia perhekokoonpanoja, joissa leski on ottanut uuden puolison, perheeseen on kuulunut isovanhempia, setiä ja tätejä tai palveluskuntaa. Jo 1980-luvulla kirjoitettiin uusperheen uutuudesta.

Uusperheettä voidaan lähestyä myös liberaalisemmin: muotona, jolla perheinstituutio muuttuvassa maailmassa pyrkii mukautumaan ja säilymään. Muotona joka mahdollistaa perheen jatkumisen ydinperheen toimimattomuuden jälkeen. Muotona joka haastaa syventämään yksilön vanhemmuuden käsitteistöä. Muotona, jossa parhaimmillaan lapsi saa lisää välittäviä rakastavia aikuisia ja sisaruksia elämäänsä.

Äitimyytti

Vielä tänäkin päivänä vuosisatoja kestänyt äitimyytti, jossa puhutaan hyvästä pyyteettömästä biologisesta äidistä, elää. Sekä sadut, kristinusko, media että yhteiskuntamme, jopa oikeusasteet vahvistavat tätä myyttiä. Biologinen äiti mielletään puhtaaksi, pyyteettömäksi, hyvyydeksi. Neitsyt Maria on äitiyden esikuva. Biologinen äiti on pyhä, koskematon. Hän rakastaa, kuuntelee, neuvoo lapsia ja asettaa heille rajoja. Myytti uskoo, että biologinen äiti on aina epäitsekäs, aina lastensa puolella, pyytetön. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti, The Äiti, Äiti maa, hyvyyden ja elämänlähteen antaja, joka puolustaa epäitsekkäästi, pyyteettömästi. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Äidin tuomaa näkökulmaa harvoin kyseenalaistetaan. Ei itsessä eikä muissa. Sillä meillä kaikilla on äiti – ja äidin sylin luoman pehmeän lempeän turvan tarve. Äiti on totuus, äiti on hyvä, äiti on lempeä ja rakas.

Tämä äitimyytin enkelimäinen kuva näkyy usein asenteissa, joissa asetetaan vastakkain biologisen äidin näkemys suhteessa johonkin muuhun tahoon, esimerkiksi isään, päättäjään, viranomaiseen, äitipuoleen.

Äidin jumalallisuus näkyy myös uutisissa: Surullisissa väkivaltauutisissa bioäidin raakuus ja väkivalta lapsia kohtaan kat-sotaan käsittämättömäksi ja julmemmaksi kuin muiden ihmisten samanlaiset teot, äitihän on lähtökohtaisesti hyvä, rakastava ja lempeä.

Yhteiskunnassamme äidin velvollisuus on perheen yhtenäisyyden koossa pysyminen, fyysinen ja emotionaalinen läsnäolo, epäitsekkyys, uhrautuminen. Vain ydinperhe ja äiti lapsen lähimpänä ihmisenä voi kasvattaa terveitä lapsia. Äitiys on vahvasti moraalinen ja myyttien värittämä. Äidin tulee aina olla valoisa, lempeä, toisista huolehtiva, empaattinen. Hän vaikenee omista tarpeita ja tavoittelee toisen hyvää.

Samaan aikaan rooli on ristiriitainen. Toisaalta äideiltä vaaditaan hellittämään äitiyden otteesta ja antamana tilaa isille lapsesta huolehtimiseen. Samalla äitiyden tulee kuitenkin olla kaikkihuolehtiva, uhrautuva ja ensisijaisesti lasta ajatteleva, hänessä kiinni oleva. Isyyden tila on väljempi. Tästä kertovat mm lukuisat oikeuden päätökset, joissa äidille väkivaltaa aiheuttanut isä saa pitää lapset. Äidin masentuneisuus, joka usein johtuu parisuhdeväkivallan luomasta elinoloista ja identiteettihaasteista katsotaan lasten kannalta huonommaksi, kuin se, että sen aiheuttaja isä, on väkivaltainen. Äideiltä odotetaankin lähtökohtaisesti vanhemmuudessa enemmän kuin isiltä.

Myös koti ja äiti kietoutuvat mielikuvissa ja käytännön elämässä tiukasti yhteen. Kotiin liitetään hoiva, huolenpito, yksityisyys ja turva. Koti ja äidin ruumis ovat symbolisesti yhtä. Äiti on kodin sydän ja koti ilman äitiä on sydämetön. Kodista lähteminen on varattu miehille. Äidin oleminen perustuu pysyvyyteen. Kotona syntyy perusluottamus siihen, ettei maailma anna kaatua, vaan kannattelee. Tätä voidaan rinnastaa myös äidin ja lapsen suhteeseen.

Mikäli äiti muuttaa erilleen lapsista, leimataan hänet jonkin hänen ei-vallassa olevanvaikutuksen alaiseksi: hän on alkoholisti, sekaisin, narsisti. Myytin mukaan äiti ei voi tehdä itsenäisesti ja järkevästi päätöstä lasten hyväksi, että lapset asuvat isällään. Päätös ei siis voi lähteä äitiydestä. Se on oltava riivauksen, jonkin ulkopuolisen pahan päätös, joka on ujuttautunut ja kaapannut äitiyden. Jonkin mitä äitiys ei tekisi. Näin nainen lapsista erossa asuva äiti saa myytin mukaisen hiljaisen leiman. Päätös ei ole voinut olla rakkaudesta käsin tehty.

Uhrautuva yksinhuoltaja

Yksinhuoltajamyytti koskee sekä yksinhuoltajaäitiä että -isää. Yksinhuoltajaäiti on äitimyyttiä vieläkin syvempi, uhrautuvampi ja koko elämänsälasten takia uhrannut ihminen joka ei koskaan missään tilanteessa aja omaa etuaan, paitsi silloin, kun hän on väsynyt ja on pakotettu pyytämään apua.

Yksinhuoltajaäiti onkin myytin mukaan aina väsynyt,, aina uhrautuva, aina kaikkensa antava, aina vähävarainen jopa köyhä sekä uhri, joka on jätetty tai vähintäänkin joutunut tahtomattaan tilanteeseen jossa hän, ja vain hän, kantaa vastuun lapsista.

Yksinhuoltajamyytissä kietoutuu vahvasti poissaoleva vastuuton isä-myytti ja myytti, jossa etä-isä ei ole vastuuta kantava henkilö. Myytti pitää sisällään myös arjen vastuiden kantamisen: vaikka ydinperheessä vastuu olisikin yhdellä vanhemmalla, yksinhuoltaja on uhrautuva: hänellä on aina rankempaa vastuiden kanssa ja hänellä on aina vähemmän vapaa-aikaa kuin muilla. Ja nuo myyttimäiset harvat vapaa-ajan hetket ovat hengähdyshetkiä joita ilman yksinhuoltaja ei kertakaikkiaan voi selvitä ja siksikin ne, missä tahansa muodossa ovat myös erityisesti lasten parhaaksi. Kontrastina taasen muiden vapaat hetket eivät tätä ole.

Etäyksinhuoltajaisä on taasen erityisen hieno ihminen joka tarvitsee erityisen paljon ulkopuolisten tukea – ei niinkään isän mielestä vaan ulkopuolisten mielestä. Hän on turvallinen jämäkkä mies, joka on ottanut lapset hoitaakseen. Mikäli biologinen äiti on elossa, on hän yksinhuoltajaisämyytin mukaan hyvin vastuuton, ellei jopa henkisesti epävakaa henkilö.

Ilkeä äitipuoli-myytti

Samaan aikaan, kun äitimyytti elää yhteiskunnassamme elämää, myös ilkeän äitipuolen myytti ja viattoman lapsen myytti on elänyt jo 1500 vuotta. Ilkeä äitipuoli onkin tapa käsitellä äitiyden ja naiseuden varjopuolta, biologisen äidin omaa raadollisuutta sekä itsekkyyttä, joka on tullut pahuudessaan eriyttää pois äitiyden puhtaasta myytistä, puolta jota lapsi ei voi käsitellä. Tarinat ja sadut juurruttavat tätä kulttuuria edelleen lapsesta saakka yhteiskuntaamme.

Myös aikuisten maailmassa äitipuoli mielletään lemmenkipeäksi lapset syrjäyttäväksi ihmiseksi. Kun biologinen äitimyytti vahvistaa äidin pyyteettömyyttä lapsia kohtaan, äitipuolen tarkoitusperät ovat myytin mukaan täysin vastakkaiset. Myytti ei tunne tilannetta jossa äiti asettaisi lastaan oman kostonsa välineeksi ja äitipuoli suojelisi lapsia, jotka eivät ole hänen biologisia. Myytissä asetelma on aina: äiti ajaa lasten etua, ja äitipuoli omaansa. Tämä näkyy niin perheen, suvun, viranomaistahojen kuin yhteiskunnankin keskusteluissa.

Viattoman lapsen myytti ei myöskään salli asetelmaa, että lapsi hakisi valtaa, ja äitipuoli suojelisi perhettä ja sen terveitä asetelmia: myytti lähtee ajatuksesta, että lapsi on viaton, ja äitipuoli syntipukki. Lähes jokainen lapsensa uhma- ja murrosiän kokenut äiti kuitenkin tietää, että vallanhakua lapsilta löytyy.

Äitipuolen ja lapsen konflikteja värittää myös ihmisen luonnollinen tarve asettua nuoremman sukupolven puolelle. Kun naiseus, ja äitiys yhdistetään viattoman lapsen etuun, on se lause, jonka varjolla voidaan tehdä vaikka mitä, hyvää ja huonoa.

Tabujen mukaan naisella ei myöskään saisi olla kielteisiä tunteita, heidän tulisi olla vaatimattomia eikä kateus ja viha ole naisellisia, naiselle sallittuja tunteita. Tämä onkin jalostautunut naisen vihan piilovihaksi, manipulaatioksi, eleettömäksi ilmaisuksi.Työelämässä naisen vihastuminen katsotaan usein hallitsemattomaksi tunneryöpyksi. Miehen viha taasen tuo jämäkkyyttä, rajoja. Nostaa kunnioitusta.

Ja koska naisen viha on vaikea käsitellä, on se jälleen helppo ulkoistaa: äitipuoleen. Tutkimuksen mukaan äitipuolia pidetäänkin lähtökohtaisesti syypäinä perheen konflikteihin, vaikka tosiasiassa jokainen perheenjäsen, niin lapsi, nuori, biologinen isä, isäpuoli, äitipuoli kuin biologinen äiti voi käydä läpi tunteita jotka lietsovat jännitystä ja ristiriitoja.

Äitipuolet pyrkivät noudattamaan myös biologisen äitimyytin mukaista tehtävää ja huolehtimaan lapsista arjessa. Näin ollen äitipuolet joutuvat asettamaan lapsille myös rajoja, joka voi johtaa yhteenottoihin. Äitipuolen rooli taasen vaatisi etäisyyttä. Tämä johtaa äitipuolen sisäiseen ristiriitaan, jossa omaa paikkaa ja suhtautumista on haastavampaa löytää.

Lisää ristiriitaa sisälle aiheuttaa myös äitipuolen oma sisäistetty uskomus myytistä, äitipuolen pahuudesta. Äitipuoli siis uskoo ja pelkää itsekin olevansa paha. Näin ollen äitipuoli pyrkii kaikin voimin olemaan täydellinen äitipuoli, täydellinen äitihahmo, hän taistelee myyttiä vastaan. Kun äitipuoli pyrkii täydellisyyteen, on ihmissuhteen tarttumapinta vaikeampi tavoittaa: Erehdysten, konfliktien ja anteeksiannon kautta aito ihmissuhde voi rakentua syvemmäksi. Täydellinen ei ole meistä kukaan.

Äitipuolelle ei sallita suhteessa lapsin hermostumista, turhautumista tai vaikeita tunteita kuten biologiselle äidille. Biologinen äiti voi huutaa, turhautua ja komentaa lapsia epärakenteavastikin. Toiminta ei kuitenkaan kyseenalaista äidin persoonaa. Äitipuolella sama käytös johtaa tuomioon. Sekä äitipuolella itsellään että myös ulkopuolisten suhteen. Näin äitipuoli pyrkii miellyttämään, rakentamaan kulissia täydellisyydestään sekä itselleen, lapsille, puolisolle että ympäristölle. Hän nielee paljon, ja pitkään, usein vuosia.

Jossain kohtaa mitta kuitenkin täytyy ja hermostuminen, lapsen kiittämättömyys tai pieni huomiotta jättäminen voi aiheuttaa reaktion johon on tiivistynyt vuosien ajan kertyneitä tunteita. Yhteen hetkeen purkautuu vuosien padottujen tunteiden epäoikeudenmukaisuus.

Ulkopuolinen ei voi tätä käsittää ja näin pahan äitipuolen myytti toteutuu suhteessa ulkomaailmaan. Äitipuoli jää yksin, kokee epäonnistuneensa ja vetäytyy. Näin myytit ovat ajaneet tehtävänsä ja pysyvät hengissä.

Isämyytti

Kun Suomeen syttyi sota, perheen isät lähtivät rintamalle. Tällöin äidit joutuivat ottamana vastuun myös perheen miesten töistä. Sodan loputtua isät palasivat. Vaimot toivoivat että puoliso tulisi takaisin ja kaikki palaisi ennalleen. Näin ei aina kuitenkaan käynyt. Useat miehet olivat syvästi traumatisoituneita. Miehet eivät itkeneet, vaan vetäytyivät, osa alkoholisoitui.

Samalla miesten panosta rintamalla arvostettiin ja naisten raskas vuosien työ jäi varjoon. Hiljaisesti ja vaatimattomasti he kantoivat koko kodin taakan ja kannattelivat perhettä. Pikkuhiljaa katkeruus ja väsyminen ajoi heidät halveksimaan miehiä. Miehiä jotka henkisesti olivat heidät jättäneet, mutta joille kaikki kunnia annettiin. Syntyi vahvojen naisten ja vetäytyvien miesten yhteiskunta.

Vahvat naiset ovat yhteiskuntamme ylpeyden aihe. Se on pelastanut meidät. Mutta jättänyt myös yksinäisyyttä naiseuteen sekä parisuhdedynamiikkaan. Isän ulkopuolelle. Sodan jälkeinen asetelma näkyy osittain perheyhteiskunnassamme edelleen: Toisaalta isiltä odotetaan miehen otteita suhteessa perheeseen. Hänen toivotaan tuovan jämäkkyyttä ja turvaa. Miesten tulee olla vahvoja, tukipilareita, maskuliinisia, ”machoja”. Herkkyys on haurauden merkki. Samalla kuitenkin nainen kokee olevansa perheessä perheen pää, tietävä ja osaava, ohjeistaja.

Mies ajautuukin usein toteutttamaan oman perheensä vahvojen naisten ohjeita, hänestä tulee kärjistäen sanottuna vaimon apupoika, jossa vaimo kertoo, mitä ja miten asiat tulisi tehdä. Miehelle ei jää olla tilaa mies, tuoda turvaa. Vaimo taasen kokee turvaa vain kontrolloidessaan kaikkea, silloin kun hän on tietoinen kaikesta ja on perheen johdossa.

Naisten tasa-arvo on tuonut hienon itsenäisyyden naisille. Samalla se on myös osittain nostanut naiset perheessä miesten yläpuolelle, tiedostamatta halveksimaan taustalla hiljaa omia puolisoja, suvereeniteeteiksi jossa kasvatusmetodeja ei haasta kukaan.

Äidin suvereenisuusmyytti näkyy usein myös uusperheessä: biologinen äiti määrittelee tai pyrkii määrittelemään millaista on hyvä isyys, millainen isän tulisi olla lapsilleen. Hän ohjeistaa, kehuu tai halveksii isän toimia, sekä suoraan isälle, ystävilleen ja pahimmassa tapauksessa myös lapsille. Näin äiti asettuu lapsen ja isän väliin ja luonnollinen aito suhde ei pääse kehittymään. Isä voi kokea paineita ja suoritumista, pelätä virheitä.

Jos isä ja lapsi saavat luoda oman suhteen ilman arviointeja, tulee suhteesta aito: ei täydellinen ilotulitus, vaan vuorovaikutussuhde, jossa on iloa, läheisyyttä, sattumista ja pettymyksiä.

Uusperheessä isät ajautuvat usein sovittelijoiksi nykyisen puolison, entisen puolison ja/tai lasten välillä. Tunnemyrskyjen keskellä pysähtyminen sen äärelle, miltä isästä, puolisosta, perheen miehestä tuntuu, voi helposti jäädä sivuun.

Miesten rooli vastuunkantajana, turvana perheessä, mutta samalla herkkänä, tuntevana ihmisenä on macho- ja pärjäämisen maailmassa haastavaa. Myös isien vetäytyminen, sodan aikainen perheen ”jättäminen”, näkyy edelleen yhteiskunnassamme vaikuttavana myyttinä. Erotilanteissa keskitytään usein äidin ja lasten pärjäämiseen, mutta harvemmin pohditaan, miltä etä-isyys tuntuu miehestä, millaisia haasteita ja kipuja se luo isyyteen, miten tukea isän ja lapsen suhdetta.

Myyttien mukaan isä on itsekäs ja poissaoleva, äiti taasen uhrautuva ja rakastava. Nykypäivänä miehet ovat ottaneet vastuuta myös vanhemmuudesta, osallistuvalla vanhemmuudella. Avoin keskustelu siitä millaista vanhemmuutta isä tahtoo antaa lapsilleen, ja millaista vanhemmuutta äiti tahtoo toteuttaa lapsilleen olisi suotavaa.

Roolien haku voi kestää kauankin, eikä niitä tarvitse lukita. Usein uusperheessä rooleja haastaa muuttunut perhetilanne ja taustalla ollut kertaalleen epäonnistunut parisuhde, pelko lasten menettämisestä. Tämä on oiva alusta pohtia meidän näköistä elämää. Millaista se on ja millaiseksi haluamme sen luoda.